Just vhän aikaa sitten puhuttiin poikaystävän kanssa kuolemasta.
Siitä kuinka mä pelkään sitä ja hän ei.
Itse kuolemaa mä en pelkää..
Vaan sitä et mitään ei oo enään sen jälkee vaa sä oot yksin.
Pienenä mua helpotti että mulla oli aina nukkumaan mennessä pehmolelu koska mä vihasin olla yksin (vihaan vieläkin)
Ja kun muut on aina tykännyt et niitten vanhemmat lukee niille ilta satuja mä tykkäsin ääni kirjoista koska sit sain nukahtaa tuntematta oloani yksinäiseksi.
Sit kun mul on kysytty miks hankin hamsterin no mm. Etten olisi yksin kotona kun mutsi oli myöhään töissä ja et vois nukahtaa juoksupyörän ääneen mikä muita rasittaa mut on mulle kotoisaa.
Mä muistan ku olin pieni ja mutsin olessa iltatöis inhonnu.. Jopa pelänny kotona yksin olemista (mul oli hyvä mielikuvitus)
Oon joskus salee itkenykki sitä kuinka yksin mä oon täs isos maailmassa ja mua oikeasti pelottaa monikin asia.. Ei välttämättä koko ajan tai niin huomattavan paljon mut silti. Tulevaisuus ny ensinnäki.
Mut mun pointti oli et nyt haluaisin vain käpertyä mun poikaystävän kainaloon nukkuu tai parhaan kaverin mua lohduttelemaan öitä.
